Luokkaa etsimässä

Mari Käyhkö on Itä-Suomen yliopiston sosiologian yliopistonlehtori, joka on tutkinut yli 15 vuoden ajan työläistaustaisia naisia, jotka opiskelevat ja työskentelevät yliopistossa. Käyhkö kirjoittaa yhteiskuntaluokan merkityksestä ja vaikutuksesta, mikä on perinteisesti ollut yksi yhteiskuntakriittisen keskustelun kivijaloista (lue lisää).

Olen palannut usein Käyhkön tutkimuksen äärelle. Vaikka olen kirjoittanut tietokirjoja, erilaisia raportteja, lausuntoja, mielipidekirjoituksia, kolumneja ja blogeja, olen tieteellisten artikkelien kirjoittamisen äärellä vieraalla maaperällä. Pohdinkin Käyhkön tutkimusten valossa, miten ohjauksessa huomioidaan opiskelijan tausta, työ- ja elämänhistoria. Mitä jos etenemisen haasteena onkin jokin aivan muu, kuin tieteellisen artikkelin muodon sisäistäminen? Opiskelijan taustan merkitystä pohdittiin myös Aikuiskasvatus lehdessä, Traumainformoitu työote kirjamme pohjalta otsikolla ”Osaammeko kohdata opiskelijat kaikkine kokemuksineen” (lue täältä)?

Luokka on jäänyt taka-alalle sukupuolen moninaisuuden ja värin asetuttua yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön. Samaan aikaan, kun naisiin kohdistuvasta väkivallasta, häirinnästä, sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuudesta, rasismista ja yhdenvertaisuuden toteutumisen esteistä on välttämätöntä keskustella, olisi myös luokalla tässä keskustelussa paikkansa. Se kuitenkin loistaa poissaolollaan myös ns. etuoikeuskehässä (kts.täältä). Mietin, minkä takia luokka on syrjäytetty ulos eriarvoisuus keskustelusta?

Luokka ohjaa monia valintoja arjessa; harrastuksia, opinto- ja urapolkua, mahdollisuuksien tunnistamista, unelmia ja tavoitteita. Kasvuympäristön kyky tukea lapsen koulunkäyntiä, järjestää harrastuksia, tarjota emotionaalista tukea, elämyksiä ja resursseja itsenäistymisvaiheessa, eivät yksin väritä lapsuutta ja nuoruutta, vaan niillä on myös pitkäaikaisia vaikutuksia ihmisen tulevaisuuteen. Yhteiskuntaluokka on, kuten Mari Käyhkön tutkimus nostaa esiin, varsin keskeinen ja pysyvä osa ihmistä. Erityisesti työväenluokkainen akateemiselle uralle päätyvä, tunnistaa aina oman toiseutensa ympäröivässä kulttuurissa, joka on hänelle lähtökohtaisesti vieras. Tästä ovat kirjoittaneet myös Katariina Järvinen ja Laura Kolbe (2012) kirjassaan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa,
nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta.

Uuden näkökulman keskusteluun tuo Kristiina Brunilan, Esko Harnin, Antti Saaren ja Hanna Ylöstalon (2021) toimittama teos Terapeuttinen valta — Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa. Kirjassa tarkastellaan kriittisesti yhteiskunnassa vallalla olevaa terapeuttista puhetta ja käytäntöjä. Esimerkiksi varsin paljon viljelty resilienssin käsite, jolla on alun perin viitattu elottoman materian mekaaniseen ominaisuuteen kestää ja palautua paineesta, on asettunut ihmistieteisiin ja yhteiskunnalliseen keskusteluun pysyvästi. Puhetta yhteisöjen ja yksilöiden resilienssistä ja sen vahvistamisesta kuulee monilla eri areenoilla. Samaan aikaan terapeuttiset käytännöt nostetaan ratkaisuiksi erilaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, kuten työttömyyteen, koulupudokkuuteen ja rikollisuuteen.

Elämästä ei selviä ilman vastoinkäymisiä ja kärsimystä mutta kipeiden kokemusten seuraukset, kärsimyksen laatu, syvyys ja kesto vaihtelevat yksilöiden välillä. Erot eivät selity vain yksilön kyvykkyydellä tai sen puutteella sietää pettymyksiä ja kestää toksista stressiä. Kysymys on siitä, minkälaiset mahdollisuudet erilaisista taustoista tulevilla ihmisillä on saada tukea, apua ja rakentaa turvaa vaikeiden kokemusten keskellä ja niiden jälkeen. Resilienssi on aina relationaalista, se toteutuu suhteessa toisiin, toisten tarjoaman tuen ja turvan välityksellä. Tätä näkökulmaa pidän esillä itsekin koulutuksissani. Se mitä tyypillinen kepeä resilienssipuhe ei useinkaan tavoita, on haavoittuvuuden intersektionaalisuus. Tällä tarkoitan erilaisten haavoittavien kokemusten risteäviä tai leikkaavia eroja. On erilaista toipua onnettomuudessa vaurioituneen raajan kanssa yksin vailla muiden tukea ja fysioterapiaa, kuin saada riittävää ammatillista kuntoutusta ja arjen tukea läheisiltä. On erilaista toipua esimerkiksi maanjäristyksestä, kuin rakentaa turvan kokemusta tyhjästä, koko lapsuutta varjostaneen väkivallan jälkeen. On erilaista oppia luottamaan toisiin ja maailmaan, jos on jo varhain, aivan pienenä jäänyt vaille hoivaa ja huolenpitoa. Ihmisten kokemuksissa on laatu- ja syvyys eroja, kokemusten kestolla ja kontekstilla on vaikutusta siihen, miten niistä on mahdollista selvitä – ”ponnahtaa takaisin”.

Brunilan ja kumppaneiden toimittaman kirjan esittämä kritiikki on siten perusteltua. On varsin ongelmallista sysätä yksilön harteille vastuu kysymyksistä, joiden ratkaisut ovat ytimeltään yhteiskunnallisia. Meidän tulisi keskustella kriittisesti siitä, kuka terapiaan pääsee, minkälaisin ehdoin, minkälaista terapiaa on tarjolla, miten terapian vaikuttavuutta mitataan ja kuka päättää, kenelle terapiaa tarjotaan, millä ehdoin ja miten? Miltä toipumisen pitäisi näyttää, entä jos ei kuntoudu työ- tai opiskelukuntoiseksi, onko elämä arvokasta itsessään?

Toisaalta on tärkeää tunnistaa sekin, että ilman yleistynyttä ja sallivaa terapiapuhetta, moni ammatillista apua tarvitseva ei ehkä olisi löytänyt ja saanut kipeästi tarvitsemaansa terapiaa. Mutta voisimme kollektiivisesti pohtia, tuleeko yksilön aina hakea apua juuri yksilöterapiasta vai olisiko mahdollista kehittää yhteiskuntaa sellaiseksi, että arjen toimintaympäristöt olisivat hoitavia ja tarjoaisivat korvaavia kokemuksia haavoitetuille? Mitä jos jokainen lapsi saisi riittävän tuen peruskoulussa huolimatta siitä, minkälaisesta kodista hän ponnistaa? Jos maksuttomia harratuksia olisi tarjolla kodin lähettyvillä niille, joilla ei ole varaa maksaa harrastamisesta? Mitä jos opintojen aikana olisi mahdollista käsitellä ihmisenä kasvuun ja omaan elämänhistoriaan liittyviä kysymyksiä ohjatusti ja tuetusti? Mitä jos tunnetaitoja opetettaisiin niin koulussa, jatko-opinnoissa kuin työpaikoilla? Mitä jos alkaisimme käsitellä omaa sota-ajan kollektiivista traumaamme ja ylisukupolvisia siirtymiä? Mitä jos kokemusasiantuntijuus vahvistaisi asiantuntijuutta eikä kenenkään tarvitsisi piilottaa haavoittuvuuttaan statusten tai tittelien taakse?

Käyhkö kertoo; ”Tutkimukseen osallistuneet naiset esimerkiksi pääsääntöisesti irtisanoutuvat ankarimmasta akateemisesta kilpailusta ja statuskamppailuista. Työläiskulttuurissa uranousu, kilpailullinen yksilöajattelu tai tittelit eivät ole keskeisiä.” Näemmä työväenluokkaisuudessa on myös etunsa, siinä on juurevaa rehellisyyttä elämän haurautta kohtaan. Haavoittuvuus on aina ollut jollain tavoin läsnä ja siksi sen kanssa on tullut lopulta aika sinuiksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *